PROLOGI
Kiipeääköhän väsynyt suomalainen ultrajuoksija puuhun nopeammin kuin ruotsalainen härkä? Ja kumpi tulee sieltä nopeammin alas? Mitä mahtaa huoltoryhmäni tuumia jos soitan ja ilmoitan istuvani puun oksalla, josta en pääse jäykistyneillä koivillani alas? Näitä pohdiskellessani mittailen katseellani etäisyyttä muutaman metrin päässä tanssivasta härästä lähimpään puuhun ja laitumen aitaan. Päädyn kokeilemaan diplomaattista ratkaisua: kerron edessäni uhittelevalle skånelaishärälle suomeksi, kovaa, suoraan ja kaunistelematta, mitä mieltä olen hänen esityksestään ja minne hän voisi itsensä työntää. Yllätyksekseni härkä ymmärtää suomea paremmin kuin aamuyöstä korsolaisella nakkikioskilla uhitteleva suomalainen punaniska. Elikko siirtyy muutaman metrin kauemmas ja pääsen jatkamaan enemmän tai vähemmän huojuvaa menoani.
Kun starttia edeltävänä torstaina ajoimme auton ulos Silja Europasta Tukholmassa ja suuntasimme keulan kohti 620 km päässä sijaitsevaa Malmöä, en ollut enää yhtä vakuuttunut ajatuksen järkevyydestä. Perillä Malmössä oltiin alkuiltapäivästä ja illan aikana ehdimme vielä ajamaan autolla läpi etukäteen kartan perusteella suunnittelemani huoltopisteiden paikat. Navigaattorin opastuksella paikat löytyivät helposti ja takaisin hotellilla olimme hieman ennen iltayhdeksää.
ENSIMMÄINEN OSUUS
Kilpailun lähtö tapahtui perjantaiaamuna kello kahdeksan ja ohjeiden mukaan lähtöpaikalla piti olla tuntia aikaisemmin. Sääennusteista poiketen kilpailupäivänä ei satanut, vaan päivästä näytti muodostuvan suorastaan helteinen. Lähtöön ryhmittyi kaikkiaan 41 juoksijaa, joista runsas puolet osallistui solo-sarjaan, jossa juoksija ei saa ottaa vastaan ulkopuolista huoltoa. Sallittua oli kuitenkin hyödyntää reitin varrelle osuvien kauppojen ym. tarjontaa. Minä ja 16 muuta juoksijaa osallistuimme support-sarjaan, jossa ulkopuolisen huollon käyttö on sallittua. Huolto on kuitenkin itse järjestettävä. Tosin aivan alkuperäisistä ohjeista poiketen matkan varrella oli myös kolme tapahtuman sponsorin
organisoimaa huoltopistettä.
Ennen lähtöä arvoin juoksurepun tai pullovyön välillä. Päädyin lähtemään matkaan juomapullovyön kanssa, johon menee kaksi 0,7 litran pulloa ja lisäksi vyössä oli muutama tasku patukoille, geeleille, puhelimelle ja muulle mukana kannettavalle pikkutavaralle. Koska jo starttihetkellä oli varsin lämmintä lähdin matkaan lyhyillä trikoilla ja lyhythihaisella pyöräilypaidalla, jonka selkätaskuissa voi tarvittaessa kuljettaa lisäevästä. Kengiksi valitsin kahdella lyhyellä lenkillä sisäänajetut Karhu M10:t ja sukiksi Brooksin halvat perusjuoksusukat. Autossa oli kolmet vaihtokengät: Karhu M-Trail ja kaksi paria Nike Air Max Moto 7:ja. Ranteeseen vielä alkumatkan vauhdin seurantaa varten Garmin Forerunner 310XT, jonka akun tiesin hyytyvän viimeistään kahdenkymmenen tunnin jälkeen, mutta siinä vaiheessa vauhdin seuraaminen ei enää kiinnostaisi muutenkaan.
Startti tapahtui koruttomasti Stefanin "Let's go" -kommentilla. Ensin juostiin lähtöpaikasta,
Södervärnstornetin juurelta kohti Malmön satamassa sijaitsevaa majakkaa, josta jatkettiin lähtöpaikan kautta Skånen halki Ruotsin itärannikolle. Jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen kärkiryhmään erkanivat allekirjoittanut, 33-vuotias ruotsalainen Andreas Falk ja 28-vuotias belgialainen Wouter Hamelinck, vuoden 2008 Suomi-Juoksun voittaja 100 km ennätyksellään 7.46.40. Andreaksen ja minun luottaessa netistä tulostettuihin karttoihin, Wouter oli ohjelmoinut kilpailureitin GPS-laitteeseen.Ensimmäiset kilometrit tehtiin matkaa pääasiassa asfaltilla ja osittain hiekkatiellä. Juoksu sujui helposti, reitti ei vaikuttanut erityisen haasteelliselta ja aika kului mukavasti juoksukumppanien kanssa niitä näitä jutellessa. Tämähän on helppoa ja mukavaa.
ENSIMMÄINEN PUMMI
Vain hetkeä myöhemmin jouduin tunnustamaan, etten aivan tarkkaan tiedä sijaintiani kartalla ja vielä vähemmän maastossa. Parinkymmenen minuutin päättömän edestakaisin juoksentelun jälkeen onnistuin paikallistamaan itseni ja kiihdytin kahden kilometrin mäkisen hiekkatiepätkän seuraavalle huoltopisteelleni noin 4.30/km -vauhdilla. Siellä sain kuulla olevani viitisentoista minuuttia kärkeä perässä ja että kaverit olivat tulleet samaan risteykseen aivan eri suunnasta. Muutkin siis pummailivat, sillä tiesin tulleeni viimeiset kilometrit oikeaa reittiä pitkin.
TOINEN PUMMI
Jatkoin matkaa omaan tahtiin ja pari tuntia myöhemmin olin tavoittanut karkulaiset ja siirtynyt vuorostani kärkeen. Kun matkaa oli taitettu reilun maratonin verran johdin kilpailua noin viiden minuutin turvin. Tässä vaiheessa siirryttiin ensimmäisen kerran kunnon polkuosuuksille. Hyvin pian huomasin, että kilpailun järjestäjän tarjoamat kartat olivat kelvottomia suunnistukseen ja omat nettitulosteeni vielä huonommin tarkoitukseen sopivia. Koetin seurata reittimerkintöjä äärimmäisen tarkasti, mutta ei mennyt kauaakaan kun ymmärsin taas juosseeni harhaan, vaikka polun vieressä oli koko ajan Skåneledeniä osoittavia oransseja merkintöjä. Ongelman aiheutti se, että Skåneleden haarautuu moneen eri suuntaan ja kaikki suunnat on merkitty samankaltaisilla oransseilla merkinnöillä, joten polkujen risteyksissä on oltava tarkkaakin tarkempana. Tällä kerralla kartalle pääsy osoittautui varsin hankalaksi. Kun lopulta sain itseni paikallistettua maastosta ja löysin tieni huoltoryhmäni luo olin menettänyt kaiken etumatkani ja siirtynyt taas takaa-ajajaksi 12 minuutin erolla kärkeen siirtyneeseen Wouteriin.
KOHTI KÄÄNTÖPAIKKAA
Seuraava huoltopisteeni oli 11 km myöhemmin. Matkaa oli silloin takana virallista reittiä myöten, kartalta mitattuna runsaat 63 km. Tällä pisteellä sain taas Wouterin selän näkyviin ja kuulin Andreasin mennen ohi viitisen minuuttia aikaisemmin. Näihin aikoihin huomasin trikoiden alkaneen hiertää varsin arkaluontoisesta paikasta. Rasvaaminenkaan ei tuonut helpotusta tilanteeseen, joten päätin seuraavalla huoltopisteellä vaihtaa toiset trikoot. Hieman ennen omalle huoltopisteelleni saapumista ohitin Andreasin, joka oli istumassa omalla huoltopisteellään. Olin pari kilometriä myöhemmin sijainneella huoltopisteelläni kymmenen minuuttia häntä aikaisemmin, mutta trikoiden vaihtoon ja paikkojen perusteelliseen rasvaamiseen kului niin paljon aikaa, että Andreas ohitti minut, ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa.
Näihin aikoihin huomasin myös jalkaterän jänteiden alkavan kipeytyä uhkaavasti, joten päätin vaihtaa seuraavalla huoltopisteellä Karhu M10:n tilalle vaimennetummat Nike Air Max Moto 7:t. Samalla vaihdoin puhtaat sukat. Päätimme myös ylimääräisen juomapisteen sijoittamisesta seuraavalle välille, sillä sää oli lämmennyt huomattavasti ja olin edellisellä välillä juonut hieman liian vähän.
97 km paikkeilla sijaitsevaa huoltoa lähestyessäni siirryin vuorostani piikkipaikalle. Huoltopisteen piti olla Lövestad-nimisessä pikkukaupungissa sijaitsevan kaupan pihalla. Edellisiltana huoltopisteiden paikkoja läpi ajaessamme emme kuitenkaan löytäneet tätä Järnvägsgatanilla sijaitsevaa ICA-kauppaa, joten päätimme sijoittaa huollon erään toisen kaupan parkkikselle. Homma bueno siis. Paitsi, että nyt Lövestadiin hölkätessäni juoksin suoraan ICA:n pihaan ja koko kylä näytti siltä, että en ole ikinä siellä käynytkään. Asiaa ihmetellessäni puhelimeni pirahti: huoltopäällikköni ilmoitti, että he ovat eilen valitsemassamme pisteessä, mutta sattumoisin aivan toisessa kaupungissa. Kas kun ei tullut mieleen huoltopisteiden osoitteita hakiessa, että Ruotsissa voi useammassakin kaupungissa olla Järnvägsgatan-nimisiä katuja. Asiaa ei kuitenkaan kannattanut jäädä ihmettelemään pidemmäksi aikaa, joten suuntasin kärsän kohti seuraavaa huoltopistettä. Ihmettelyyn oli kuitenkin kulunut niin paljon aikaa, että Andreas oli taas saavuttanut minut. Jatkoimme yhdessä matkaa kohti kääntöpistettä, jonne oli matkaa vielä kolmisenkymmentä kilometriä.
YÖTÄ VASTAANOTTAMAAN
Ilta hämärtyi ja oli aika ottaa otsalamput käyttöön. Polkuosuuksia alkoi olla yhä tiuhempaan ja ne muuttuivat koko ajan hankalakulkuisemmaksi. Ei tämä niin helppoa olekaan kuin kuvittelin. Osa polkuosuuksista oli äärimmäisen teknisiä ja reitillä oli runsaasti piikkilangoin ja / tai sähköpaimenin ympäröityjä laidunalueita, joiden poikki oli kuljettava. Useimmissa paikoissa aitojen ylittäminen onnistui huteran tuntuisia porrasrakennelmia myöten, mutta muutamassa kohdassa vaihtoehtona oli joko aidan yli hyppääminen tai alitse ryömiminen. Poluilla oli myös melkoisesti kaatuneita puunrunkoja ja muuta rojua, jotka oli joko ylitettävä tai alitettava. Ja vaikka oltiin Ruotsin eteläosissa, muuttui reitti itää kohti kuljettaessa koko ajan mäkisemmäksi. Korkeuserot eivät olleet suuria, mutta osa mäistä oli todella jyrkkiä ja hankalakulkuisia niin ylös- kuin alaspäin. Vauhti hidastui hidastumistaan kunnes yön pimennyttyä etenimme hädin tuskin kävelyvauhtia koko ajan jännittäen reitillä ja pystyssä pysymistä.
Viimeinen huoltopisteeni oli kuutisen kilometriä ennen kääntöpaikkaa. Andreasin huoltopiste oli ollut hieman aikaisemmin, joten hän jatkoi pysähtymättä. Tankattuani lähdin samaan suuntaan, mutta muutaman sadan metrin jälkeen aloin ihmetellä karttaa ja tein 180 asteen käännöksen. Hetken kuluttua olin taas oikealla reitillä, mutta Andreasista ei ollut mitään havaintoa. Rantaa lähestyessäni alkoi nousta melkoisen sakea sumu, jonka läpi oli vaikea otsalampulla nähdä mitään. Hieman ennen kääntöpaikkaa sain seuraa huoltoryhmästäni, jotka olivat lähteneet kävelemään minua vastaan eväiden kanssa. Sumu vain tiheni rannan lähestyessä ja lopulta kääntöpaikalle päästyäni oli lähes tunnustellen etsittävä missä hiekka loppui ja vesi alkoi. Kastelin käden vedessä ja aloin kävellä poispäin rannasta. Parisataa metriä käveltyäni näin rannan tuntumassa otsalampun valon. Pysähdyin ja kuulin jonkun huutavan nimeäni. Andreas oli kiertänyt rantaan hieman pidemmän reitinvalinnan kautta.
KOTIA KOHTI
Lähdimme yhdessä paluumatkalle ja koetimme huvittaa toisiamme arvelemalla, että kukaties pimeät polkuosuudet olisivat helpompia toiseen suuntaan kuljettaessa. Jostain syystä kumpikaan ei nauranut. Sovimme, että yritämme pysyä pimeän ajan yhdessä ja koettaa pysytellä reitillä. Ensimmäisellä kääntöpisteen jälkeisellä huoltopisteellä vaihdoin jalkaani paremmin hankalakulkuisille polkuosuuksille sopivat M-Trailit. Kengät toimivatkin poluilla hyvin, mutta kovilla tieosuuksilla ne kipeyttivät jalkateräni entistäkin pahemmin. Totesin kuitenkin, että kipeän jalkaterän kanssa eteneminen onnistuu paremmin kuin vääntyneen nilkan kanssa, joten päätin jatkaa M-Trailien kanssa, kunnes hankalimmat polkuosuudet ovat takana.
Pimeydestä kuului ties mitä eläinten ääniä, rapinaa ja muuta mieltä ylentävää. Kahteen otteeseen törmäsin polulla villisikapoikueeseen. Jälkimmäisellä kerralla myös vanhemmat olivat lähistöllä, mutta onneksi saapumiseni ei tullut perheelle yllätyksenä, vaan he kuulivat rymistelyni ajoissa ja siirtyivät kauemmas. Villisikojen lisäksi reitillä näkyi mm. kauriita, jäniksiä, lehmiä, hevosia, lampaita, kissoja ja raivohullulta kuulostavia koiria. Ensimmäinen kanssakilpailija saapui vastaamme, kun olimme olleet puolisen tuntia paluumatkalla. Tämän jälkeen kohtasimme vastaan saapuvia kilpailijoita melkoisen harvakseltaan.
Aamun jo valjettua alkoi väsymykseni olla sitä luokkaa, että edes kofeiinitabletit eivät saaneet minua pysymään kunnolla hereillä. Myös Andreas valitti väsymystä, joten sovimme ottavamme kumpikin huoltopisteillämme vartin torkut. Minun huoltopisteeni oli ensin, joten heittäydyin auton etupenkille nukkumaan, vannotettuani huoltajiani herättämään minut viimeistään 15 minuutin kuluttua. Noin 12 min myöhemmin heräsin itse ja nousin ylös. Saman tien iski niin voimakas heikotus, että hetken ajan olin täysin varma siitä, että nyt lähti taju. Onnistuin kuitenkin pysymään pystyssä. Heitin kofeiinitabletin tauluun ja aloin kävellä hissukseen kohti maalia, jonne oli sillä hetkellä matkaa noin 90 km. Vähän matkaa käveltyäni alkoi oloni kohentua sen verran, että pystyin siirtymään hitaaseen hölkkään.
Jatkoin matkaa kävellen ja välillä hitaasti hölkytellen. Vasenta jalkaterää särki varsinkin asfalttiosuuksilla armottomasti ja myös etureidet alkoivat olla koko lailla lopussa. Vauhti hidastui hidastumistaan päivän lämmetessä. Loputtoman tuntuisten keskellä peltoaukeaa sijaitsevien ylämäkien hidaskin käveleminen tuntui toivottomalta. Jossain vaiheessa jouduin tämä raportin alussa kuvaamani hämmentyneen ruotsalaishärän uhitteluyrityksen kohteeksi.
Vaikka reitti oli edestakainen, ei siitä ollut paluumatkalla mitään hyötyä. Lähinnä koomaa muistuttavassa olotilassa minulla ei ollut mitään muistikuvia reitistä paluumatkalla. Niinpä onnistuin takaisin päin laahustaessanikin tekemään muutaman isohkon suunnistusvirheen. Andreasia en ollut nähnyt aikoihin, en myöskään alkumatkasta kanssamme samaa tahtia edennyttä Wouteria. Asia ei minua pahemmin vaivannut, sillä keskityin vain omaan etenemiseeni. Kun vielä 200 km jälkeen tein lähes puolen tunnin navigointivirheen olin mielessäni luovuttanut kilpailun sijoituksista.
KILPAILU ALKAA
Tilanne muuttui radikaalisti saapuessani 220 km paikkeilla sijainneelle huoltopisteelleni. Kuulin tavoittaneeni Andreasia edellisen huoltopisteeni jälkeen 42 minuuttia noin kympin matkalla. En edes kysynyt paljonko ero on, vaan säntäsin takaa-ajoon. Seuraava huoltopisteeni sijaitsi noin 8 km myöhemmin ja pari kilometriä ennen tätä pistettä sain Andreasin selän näkyviin ja vain hetkeä myöhemmin siirryin kilpailun johtoon. Jälkeen päin kuulin olleeni enimmillään Andreasta jäljessä 1 h 20 min, 210 km kohdalla.
En jäänyt seurustelemaan, vaan jatkoin omalla vauhdillani kohti maalia. Hieman myöhemmin kuulin, että 233 km kohdalla etumatkani oli ollut yli kymmenen minuuttia. Tämän jälkeen koetin keskittyä vain mahdollisimman tarkkaan etenemiseen. En halunnut menettää voittoa suunnistusvirheeseen.
Kaikki menikin hyvin noin 243 km saakka, kun olin jo Malmön kaupunkialueella. Muistin yhden risteyksen väärin, käännyin liian aikaisin ja hetken kuluttua olin täysin pois kartalta. Kun tähän yhdisti runsaan 37:n tunnin liikkeellä olon, kohtalaisen uupumuksen ja alustavan paniikin en pystynyt pysähtymään ja tutkimaan rauhassa karttaa. Huoltajani sattuessa samalla hetkellä soittamaan ja kysymään olenko pian maalissa, taisi paniikkini välittyä puhelimitsekin. Sekavasta mielentilastani johtuen en myöskään kunnolla ymmärtänyt minulle puhelimitse annettuja reittiohjeita, sillä todellisuudessa olin sivussa oikealta reitiltä vain satakunta metriä. Järjestäjätahon suosiollisella myötävaikutuksella Hietsu sai luvan tulla autolla minua vastaan ja voisin juosta maaliin auton perässä. Kilpailun pisimmät minuutit olivat ne, jotka odotin Hietsua saapuvaksi. Kun Volkkari lopulta kurvasi kohdalleni en pystynyt sanomaan muuta kuin ”aja vaan!”. Ja Hietsuhan ajoi, milloin bussikaistaa, milloin pyörätietä pitkin ja minä läähätin auton perässä takavaloja tuijottaen vauhdin ollessa parhaimmillaan 4 min/km luokkaa. Kun lopulta kurvasin maalilinjalle kilpailun voittajana, voin vain kiittää paikalla olleita järjestäjätahon edustajia tähänastisen juoksu-urani oudoimmasta ja raskaimmasta kilpailusta.
Huikea kokemus, kannatti osallistua. Suuret kiitokset myös huoltajilleni kaikesta avusta ja eteenpäin potkimisesta kilpailun aikana: Kiitos Jaana! Kiitos Juha!
Gax Trans Scania oli ikimuistoinen kokemus myös huoltoryhmälleni, jonka seikkailuista matkan varrella saisi aikaiseksi varsin värikkään tarinan.
Tulokset
Lisää kommentteja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti