Spartathlon 2014 - osa 2

Spartathlon 2014 - osa 1

Toinen kolmannes

Hellas Canin checkpointilta alkaen matkanteko muuttuu vaikeammaksi. Kävelypätkät pitenevät ja juoksuvauhti hidastuu. Ollaan iltapäivän kuumimmissa hetkissä ja reitti halkoo viininviljelysalueita, jossa ei pahemmin edes tuule. Huomaan kaipaavani Korinttiin juostessa oloa mukavasti viilentänyttä vastatuulta. Odotan myös auringonlaskua sekä illan pimenemistä ja viilenemistä.

Muita juoksijoita näen satunnaisesti, suurimman osan aikaa teen matkaa yksin. Se ei haittaa, nautin yksin juoksemisesta. Toisaalta yksin juostessa antaa itselleen välillä liiankin helposti luvan kävellä vähän pidempään tai pudottaa vauhtia suunniteltua enemmän. Alan myös viettää aikaa huoltopisteillä aivan liikaa, vaikka järjestäjien huollosta en juuri missään vaiheessa ota kuin juomista ja satunnaisia pieniä suupaloja. Vedenheittotaukoja on tullut alusta lähtien osapuilleen kerran tunnissa aina kilpailun loppuun saakka, joten nestehukka ei missään vaiheessa muodostu ongelmaksi.

Koko vuoden vaivannut akillesjänteeni on antanut ensimmäiset varoitussignaalit jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen ja reitin muuttuessa mäkisemmäksi odotan koko ajan milloin jalka kipeytyy kunnolla. Akillesjännettä kuulostellessani minulta jää huomaamatta, että vasemman kengän nauhoitus on aavistuksen liian kireällä (tyypillinen aloittelijan virhe) ja jalkaterän turvotessa nauhat alkavat painaa ikävästi jalkaterän jänteitä. Havahdun asiaan vasta kun on myöhäistä ja jalkaterä on jo kipeytynyt. Koetan sulkea asian pois mielestäni keskittyen taas kuulostelemaan akillesjänteen vointia, joka tuntuu olevan koko lailla stabiili - ei hyvä, mutta ei kovin pahakaan.

Tässä kuvassa on suurin osa Spartathlonissa nauttimastani
energiasta sekä tankkaus- ja palautumisaineet

Korintin checkpointin jälkeen oma huolto on sallittua alkumatkaa useammin, keskimäärin 4-5 huoltopisteen välein. Eväiden suhteen noudatan kohtuullisen pelkistettyä linjaa: luotan lähinnä Myprotein Endurance -sarjan geeleihin ja MP Pro:Long -urheilujuomaan. Tarkoitukseni on nauttia joka tunti 60-100 g hiilihydraatteja, noin litra nestettä ja "riittävästi" suolaa. Viimemainitun oikea annostelu on ainakin allekirjoittaneelle hankalaa ja tällä kerralla piti kokeilla, onko mahdollista nauttia liikaa suolaa hellekilpailun aikana. Kyllä on. Hellas Canin ja Nemean välillä minulla on vatsaongelmia, jotka helpottavat kun urheilujuoman suolapitoisuutta hieman pudotetaan. Vaihtelun vuoksi mukana on myös muutama pussillinen toista urheilujuomaa ja suolaa niin kapseleina kuin urheilujuomaan sekoitettavana jauheena. Kiinteää ruokaa en juuri syö kilpailun aikana, muutaman keittoannoksen ja pari pikapuuroa nautin pisteillä, joissa oma huolto on sallittu.

Sata kilometriä täyttyy Garminin mukaan ajassa 9.29 ja samantien alkaa 35 km nousuvoittoinen osuus. Nousu ei ole vielä jyrkkää, mutta imee tehokkaasti voimat väsyneistä jaloista. Vaikka vauhtini hidastuu koko ajan niin vaikeaa on muillakin, ohittelen itseänikin uupuneempia juoksijoita useammin kuin tulen ohitetuksi. Siitä huolimatta epätoivo alkaa hiipiä mieleeni: tästä ei tule mitään, tavoite karkaa ja pahimmat nousut ovat vasta edessä. Koetan ajatella positiivisesti: muutama kuukausi sitten en pystynyt juoksemaan akilleskipujen takia edes 246 metriä ja nyt olen juossut jo yli sata kilometriä. Käy tässä miten tahansa niin maaliin pääsyä alan vähitellen pitää koko lailla varmana.

Olen suunnitellut ottavani otsalampun matkaan puolimatkassa. Tunnen kuitenkin oloni niin heikoksi, että taivuttelen Jaanan kaivamaan lampun minulle edellisellä sallitulla huoltopisteellä, 12 km aikaisemmin. Kello on hieman vaille 18 enkä usko väsyneillä jaloillani ehtiväni Ancient Nemean huoltopisteeseen ennen pimeyden laskeutumista klo 19 jälkeen. Jälkeenpäin väliajoista katsottuna näkyy, että välillä 80 - 110 km vauhtini pysyi ylämäistä huolimatta 6.10 - 6.40 /km tasolla eli pysyin lähes tavoitevauhdissani.

Nemeaa lähestyttäessä vauhti putoaa yli 7 min/km, mutta ehdin kuitenkin Ancient Nemean checkpointille (124 km) valoisaan aikaan, ajassa 12.08.59. Sijoitukseni on parantunut Hellas Canin ja Ancient Nemean välillä viisi sijaa, olen nyt 21. Suunnitelmani mukaan minun piti olla Nemeassa vähän alle 12 tunnin, en siis ole ratkaisevasti pudonnut tavoitevauhdista. 24 tunnin kohdalle olen suunnitelmaani kirjannut tavoitteeksi 216 - 218 km, jonka uskon alamäkivoittoisen loppuosuuden ansiosta riittävän 27 tunnin tulokseen. Seuraavalle 12 tunnille riittää siis ripeä kävely? Niinhän sitä voisi luulla.

Nemeasta eteenpäin matka jatkuu noin 7 min/km keskivauhdilla 140 km saakka, jonka jälkeen alkaa hivuttava nousu, joka vähitellen jyrkkenee jatkuen 161 km kohdalla odottavan Sangas-vuoren huipulle saakka.

Reitti kiemurtelee Kreikan maaseudulla halki pienten kylien. On uskomatonta kuinka jopa keskellä yötä suurin osa kylän asukkaista on kannustamassa väsyneitä juoksijoita. Erityisesti lasten innostus on käsinkosketeltavaa. Jopa oma uupumus unohtuu hetkittäin ylävitosia lyödessä ja lasten "where are you from" -kysymyksiin vastaillessa. Muutamaan otteeseen pimeillä pikkuteillä tunnen hienoista epävarmuutta reitillä pysymisen suhteen. Reitin risteykset on toki hyvin merkitty, mutta väsyneenä ja yksin juostessa on helppo jättää joku merkki huomiotta. Siitä huolimatta himmennän lamppuni niin, että juuri ja juuri erotan tien ja reittimerkit - pimeässä juokseminen on aina jotenkin taianomaista ja haluan ottaa siitä kaiken nautinnon irti.

148,5 km kohdalla Lyrkiassa on taas checkpoint, jossa tapaan Jaanan. Tällä huoltopisteellä vierähtää hieman aikaa, sillä askartelen Garminin lisäakkupaketin ja latauspiuhan paikoilleen ja otan varmistukseksi toisen mittarin toiseen ranteeseen. Saan kuulla nostaneeni sijoitusta taas muutamalla sijalla, mutta asia ei suuremmin jaksa kiinnostaa. Olen jonkun aikaa pyöritellyt mielessäni keskeytysajatuksia, sillä on selvää että aikatavoitteeni karkaa. Koetan motivoida itseni jatkamaan lupaamalla mielessäni, että kun tämän juoksun selvitän maaliin niin minun ei tarvitse enää ikinä juosta yhtään kilpailua Kreikassa. Huijaus menee täydestä, ainakin jonkun aikaa.

Pian Lyrkian jälkeen näen huoltoautomme tien varressa pienen checkpointin lähellä. Ohi juostessani Jaana huikkaa Jannen joutuneen keskeyttämään. En jää kyselemään mitä on tapahtunut, nappaan huoltopisteeltä pari mukillista juotavaa ja jatkan mäen nousemista kaikki keskeyttämissajatukset unohtaneena. Tiedän, että Jaana ja Simo huolehtivat Jannesta. Mäki muuttuu jyrkemmäksi, kunnes en enää pysty juoksemaan ja kävelykin on raskasta. Ei kuitenkaan niin vaivalloista kuin edellisen kerran samaa mäkeä noustessani kuusi vuotta aikaisemmin: Petri Perttilä kehotti silloin minua kävelemään keskellä tietä, jotta en horjuessani kävelisi ulos tieltä. Tien vieressä kun avautuu satojen metrien pudotus. Nyt en tunne väsymystä, jalkani vain ovat totaalisen uupuneet ja motivaatio etenemiseen putoaa kutakuinkin samassa kulmassa kuin mäki nousee. Tältä siis tuntuu kun kunto loppuu.

11 km matka Lyrkiasta Mountain Basen huoltopisteelle (159 km) vie yli kaksi tuntia ja edessä on parin kilometrin jyrkkä ja kivikkoinen nousu ylös vuoren huipulle. Tankkaan Mountain Basen huoltopisteellä ja huoltoryhmäni sekä paikalla turisteina olevien Ekan ja Helenan kannustaessa suuntaan vähemmän innokkaasti kohti pimeää polkua. Kuusi vuotta sitten vuorellenousu oli Spartathlonini huippukohta, mutta tällä kerralla nousu on vain ankaraa puurtamista. Yllättäen huomaan edellisvuoden voittajan Joao Oliveiran kävelevän yhtä matkaa kanssani ylös. "Ei mene hänelläkään putkeen", tuumin synkästi mielessäni. Kunnes oivallan mahdollisuutensa kilpailussa menettäneen Joaon toimivan pacerina espanjalaiselle Eva Esnaolalle, joka sijoittuu lopulta naisten kilpailussa kolmanneksi. Pari kertaa joudun pysähtymään nousun aikana vetämään henkeä ja muutamaan otteeseen olen lähellä kaatumista, mutta lopulta kiipeän viimeiset askeleet ylös ja kuulen taivaallisen äänen - todellisuudessa karvainen kreikkalaismies - toivottavan meidät tervetulleeksi huipulle.

Viimeinen kolmannes

Mountain Topin huoltopisteellä juon kupillisen kuumaa teetä, ennen kuin suuntaan askeleeni kohti alaspäin vievää polkua, joka on lähes yhtä kivikkoinen kuin ylös johtava reitti. Koetan tulla alas varovasti hölkäten, mutta kun olen kolmannen kerran lähellä kaatumista parinsadan metrin matkalla vaihdan taktiikkaa ja kävelen koko alamäen kunnes olen tukevalla asfaltilla. Aikaa nousuun ja laskuun kuluu paljon ja sijoituksia menetän roppakaupalla.

Markus Thalmann, eräs
Spartathlonin legendoista

Seuraava major checkpoint on Nestani, CP 52, 171,5 km. Sinne saapuessani aikaa on kulunut 19.36.13, olen tuntikausia tavoitettani perässä ja sijoitukseni on nyt 28. Kuulen huollolta Cudinin johtavan vakuuttavasti, mutta asia on minulle täydellisen yhdentekevä.

Jatkan väsynyttä hiippailua kohti 195,4 km kohdalla sijaitsevaa Alea Tegean checkpointia, CP 60. Sinne saapuessani aikaa on kulunut 23.15.41 ja sijoitukseni on nyt 30. Sumuisessa mielessäni tajuan, että 200 km tulokseen vuorokaudessa on yhä mahdollisuuksia. Arvatkaa kiinnostaako? Vuorokauden täyttyessä Garmin näyttää lukemaa 199,2 km. Aivan sama. Niin, että vaikka kävellen menee 216 km? Kuvitteliko joku tosiaan niin vain puoli vuorokautta aikaisemmin?

Saavutaan Spartan valtatielle, siis lähes loppusuoralle. Hammasta purren hyökkään 7 km pitkään Manthyrean mäkeen. Mäkeä laahustaessani aamu alkaa vähitellen sarastaa ja käsillä ovat yön kylmimmät tunnit. Saadakseni kroppaa hieman lämpimäksi joudun ottamaan väliin pieniä juoksupätkiä loputtoman pitkässä ylämäessä.

Noin 15 km jäljellä

Manthyrean mäen jälkeen reitti jatkuu enemmän tai vähemmän kumpuilevana aina 223 km kohdalla sijaitsevalle Monumentin huoltopisteelle, josta alkaa reitin viimeinen, parin kilometrin mittainen ylämäki. Flunssan heikentämänä keskeyttämään joutunut Janne on hetken levättyään seurannut kilpailun etenemistä ja kertoo Monumentin huoltopisteellä, että aivan edelläni etenee kymmenkunta juoksijaa tai kävelijää, jotka olisi mahdollista ohittaa ennen Spartaa. Samalla alan laskea kellosta, että jos pystyn juoksemaan viimeisen alamäen alle kahden tunnin on minulla mahdollisuudet 30 tunnin alitukseen. Koska tämä on viimeinen Spartathlonini eikä minulla ole mitään menetettävää päätän ottaa riskin ja hyökätä Monumentin mäen jälkeen odottavaan parinkymmenen kilometrin alamäkeen niin kovaa kuin pystyn. Jos taju menee niin olenpahan edes yrittänyt jotain.

Viimeinen väliaikapiste - CP 69, 226,6 km, sijaitsee juuri ennen pitkän alamäen alkua. Sijoitukseni tässä pisteessä on 33. Heti alamäen alkaessa kiristän vauhtia. Reiteni esittävät saman tien vastalauseensa viiltävän kivun muodossa, mutta muistelen Jens Voigtin legendaarista mottoa "Shut up legs!", puren hampaat yhteen ja jatkan juoksemista. Saan kilometrivauhdin pudotettua lähelle 5 min/km. 228 km kohdalla on lyhyt loiva nousu, jossa otan pienen kävelypätkän ja vedän hieman henkeä. Mäen taittuessa taas laskuksi pudottelen Garminin mukaan seuraavat kilometrit 5.05 - 6.00 (huoltopiste) - 5.05 - 6.10 (huoltopiste) - 5.02 (eikö tämä alamäki lopu ikinä) - 6.36 (huoltopiste ja viimeinen kusitauko) - 5.14 - 5.44 - 4.57 - 5.08 - 4.42 (nyt muuten koskee reisiin) - 5.09 - 5.20 - 4.51.

Saavutaan Spartan kaupungin alueelle, hieman ennen Evrotas-joen ylittävää siltaa näen edessäni Markus Thalmannin selän. Ohitan legendan ja vaihdamme pikaisesti pari sanaa.

Minä, Jaana ja kuningas Leonidas (kuva: Janne Klasila)

Maaliintulo Spartassa on juuri niin sekava kuin edelliseltä kerralta muistan ja olen jo useaan otteeseen kääntymässä väärään suuntaan, mutta seuraani liittyneet kannustajat ja moottoripyöräpoliisi ohjaavat minut kerran toisensa jälkeen oikealle reitille. Lopulta - Spartan pääkatu ja jossain kaukaisuudessa se häämöttää, kuningas Leonidasin patsas. Enää ei ole ohitettavia edessä, mutta juoksen silti loppusuoran niin kovaa kuin pystyn. Hieman ennen patsasta saan Helenalta Suomen lipun käteeni. Näen Jaanan odottamassa, pari askelmaa patsaalle. Olen horjahtaa vaihtaessani kävelyyn. Miltei heittäydyn patsaalle ja vasta hetken kuluttua muistan pysäyttää kellon, 29.43, meni kuin menikin alle 30 tunnin.

Muutama metri jäljellä
(kuva: Photography Club of Sparta)

Minulle ojennetaan kuppi, jossa pyhää vettä Evrotas-joesta, saan päähäni seppeleen ja minut kärrätään lääkintäteltan luo jalkojen puhdistamista ja rakkojen hoitamista varten. Rakkoja ei jaloissa juuri ole, mutta jokainen mahdollinen lihas on kipeänä ja olen äärettömän väsynyt. Näytän ilmeisesti liian hyvävoimaiselta enkä pääse edes tiputukseen.

Viimeisen 20 km laskuosuudella olin 207 maaliin selviytyneestä juoksijasta viidenneksi nopein ja paransin sijoitustani tällä pätkällä 11 sijalla eli olin kaikista maaliintulijoista 22. ja miesten sarjassa 20. Aikani 29.43.37 on runsaat viisi tuntia parempi kuin edellisen kerran maaliin juostessani, joten pientä kehitystä on tapahtunut.

Palautuminen juoksun jälkeen tapahtui harvinaisen nopesti, viikko juoksun päättymisen jälkeen vasen jalkaterä on hieman kipeä ja nilkoissa on pientä turvotusta, mutta reidet tuntuvat jo lähes normaaleilta. Tosin kotiinpaluun jälkeen iski inha flunssa, joka pitää minut ainakin muutaman päivän pois lenkiltä.

Harvinaisen suotuisien olosuhteiden ansioksi lienee laskettava, että keskeytysprosentti oli harvinaisen alhainen. 349 matkaan startanneesta kilpailun jätti kesken vain 41% juoksijoista.

(kuva: Chris Boukoros / Advendure Endurance Network)

Lisää numeroita ja tilastoja tämän eeppisen jatkokertomuksen kolmannessa ja viimeisessä osassa, joka julkaistaan joskus.