Vauhdinjaon matematiikkaa - esimerkkeinä kaksi vuoden 2013 kovinta 12-tuntista

USA:n ultrajuoksijat ovat muutaman viime vuoden aikana nousseet ryminällä maailman kärkeen myös maantie- ja rataultrissa. Vaikka USA:n ultratarjonta yhä painottuukin voimakkaasti maastokilpailuihin juostaan maassa myös erittäin kovatasoisia ultria tasaisilla reiteillä.

Syyskuun lopulla kilpailtiin Kanadan Ottawassa 400 metrin halliradalla 12 h / 24 h kilpailu, jossa 24 h juoksun hallitseva maailmanmestari Jon Olsen otti haltuunsa Yhdysvaltain sadan mailin ja 12 tunnin ennätykset 11.59.28 ja 161,000 km. Jälkimmäinen tulos on myös halliratojen 12 tunnin ME. Tosin jostain syystä DUV:in tilastoihin Ottawan kilpailu on merkitty ratakilpailuksi. Kuvien ja kilpailuraporttien mukaan rata kuitenkin sijaitsee sisätiloissa.

Zach Bitter (kuva: Michel Miller Photography / irunfar.com)

Olsen tavoitteli viikko sitten Taipeissa myös 24 h juoksun USA:n ennätystä, mutta epäonnistui ja joutui tyytymään niukkaan 200 km ylitykseen. Viikkoa myöhemmin mies menetti myös sadan mailin ja 12 h yhdistetyn tilaston USA:n ennätyksensä, sillä 27-vuotias Zach Bitter starttasi Desert Solstice 24 h -kilpailussa ensimmäiseen 24 h kilpailuunsa.

Alkuvauhti oli kova - mielipuolisen kova, mutta ainakin tämän kirjoittajan yllätykseksi Bitter ei hyytynyt, vaan juoksi 100 km aikaan 7.10.53. Vauhti pysyi hyvänä edelleen ja sata mailia täyttyi Yhdysvaltain ennätysajassa 11.47.21. Bitter jatkoi vielä hurjalla vauhdilla ja rikkoi hetkeä myöhemmin Yiannis Kourosin maaliskuussa 1985 juokseman kahdentoista tunnin ratajuoksun ME-tuloksen 162,400 km. Runsasta suoranmittaa myöhemmin rikkoutui Kourosin marraskuussa 1984 New Yorkissa maantiereitillä juoksema 12 tunnin kaikkien aikojen paras tulos 162,543 km, mutta Bitterillä oli vielä aikaa jäljellä. Kun hän ylitti ajanottolinjan kilpailuajassa 11.59.15 oli matkaa takana 163,600 km. Se jäi tietääkseni hänen 12 tunnin lopputuloksekseen. Kourosin puolutukseksi pitää sanoa, että maantietulos oli juostu silloiseen ME-tulokseen 286,463 km päättyneen 24 tunnin kilpailun alkuun ja ratatulos 48 tunnin kilpailun avaukseksi. Jälkimmäisessä kilpailussa Kouros juoksi ensimmäisen vuorokauden aikana 283,600 km ja kahden vuorokauden lopputulos oli tuolloinen ME 452,270 km.

On mielenkiintoista verrata muutaman huipputuloksiin päättyneen 12 tunnin suorituksen vauhdinjakoa. Vertailuna taulukossa ovat Cavin Woodwardin vuonna 1975 juoksema silloinen sadan mailin ME-aika ja Oleg Kharitonovin vuonna 2002 juoksema, yhä voimassa oleavan ME-tulos:

km (h)	Woodward, 1975	Kharitonov, 2002	Olsen, 2013	Bitter, 2013
50 km	3.01	3.28.30 *	3.43.05	3.34.20
50 mailia	4.58.53	5.37.22	5.59.00	5.46.20
100 km	6.25	7.00.30 *	7.26.03	7.10.53
150 km			11.10.03	10.56.56
100 mailia	11.38.54	11.28.03	11.59.28	11.47.21
12 h			161,000 km	163,600 km

* = estimoitu 30 mailin / 60 mailin väliajan perusteella

Olsen piti häkellyttävän tasaista vauhtia alusta loppuun. 50 km pätkät menivät aikoihin 3.43.05 - 3.42.58 - 3.44.52. Bitter aloitti kovaa, ollen jo 50 mailin kohdalla yli 12 minuuttia Olsenin väliaikoja edellä. 50 mailista sataan mailiin miehet ovat juosseet lähes samalla vauhdilla ja itse asiassa välin 100 km -> 100 mailia Olsen on juossut runsaat kolme minuuttia nopeammin. Bitterin viisikymppiset: 3.34.20 - 3.36.33 - 3.46.03.

Bitterin alkuvauhtia ei kuitenkaan voi, lopputulokseen suhteutettuna, pitää mitenkään yltiöpäisenä, vaan pikemminkin kyseessä on klassinen, aavistuksen hiipuva vauhdinjako. Kierrosaikojen tarkempi tarkastelu vahvistaa, että mistään romahduksesta on turha puhua sillä hitaimmatkin kierrokset ovat taittuneet alle kahden minuutin.

Sekä Olsen että Bitter muuten tekivät huipputuloksensa 24 tunnin kilpailujen välituloksena. Bitterillä alkuperäinen suunnitelma oli lopettaa kilpailu sataan mailiin, mutta Olsenilla oli Ottawassa mielessään jatkaa kilpailua 12 tunnin jälkeenkin ja tavoitella Mike Mortonin nimissä olevaa USA:n 24 h ennätystä 277,543 km, "jos hyvältä tuntuu". Kilpailuraportin mukaan viimeisten tuntien aikana ei tuntunut kovin hyvältä ja Olsen unohti jo hyvissä ajoin haaveet kilpailun jatkamisesta 12 tunnin jälkeen. Bitter puolestaan sai hetki ennen sadan mailin täyttymistä tiedon, että hänellä on mahdollisuudet lyödä myös 12 tunnin ME, joten hän jatkoi hieman suunnitelmaansa pidemmälle.

Zach Bitterin kilpailuraportti ja ruokalista 

Lisäys: Googlettaessani hieman aiheesta löysin internetin syövereistä erittäin mielenkiintoisen Ian Sharmanin artikkelin sadan mailin vauhdinjaosta, johon itsekin kovana aloittajan tunnettu Stuart Mills otti kantaa omassa blogissaan. Esimerkkitapauksena oli Cavin Woodwardin aikaan 11.38.54 päättynyt ME-juoksu vuodelta 1975. Woodwardin vauhdinjako vaikuttaa äkkiseltään täysin absurdilta. 100 km väliajalla olisi voitettu matkan MM-kultaa useana vuonna 2000-luvullakin. Kysymys onkin, voiko ME-tulokseen johtanut vauhdinjako olla järjetön?

Cavin Woodwardin strategiana oli lähteä liikkelle niin kovaa kuin pystyy, sillä "riippumatta vauhdista, viiden tunnin jälkeen tuntuu pahalta".