Spartathlon 2014 - Huoltajan näkökulma

Esipuhe

Huoltajan merkitystä ultrajuoksussa suorituksen onnistumiseen on vaikea korostaa riittävästi. Silti monille ihmisille on epäselvää millaista on oikeasti toimia huoltajana ultrajuoksukilpailussa. Petri "Jolkku" Perttilä kirjoitti hyvin omista kokemuksistaan huoltajana Spartathlonissa Juoksufoorumin Spartathlon 2014 -ketjussa.   

Minua on vuosien varrella muutamaan otteeseen pyydetty kirjoittamaan huoltajan roolista ultrajuoksussa. Ilmeisesti siksi, että Jaanan kanssa olemme aika hemmetin hyvä tiimi ja Jaana on onnistuneesti huoltanut monia muitakin suomalaisia ultrajuoksijoita hyviin tuloksiin. Olen muutaman kerran pyytänyt Jaanaa kirjoittamaan huoltajan roolista ultrajuoksukilpailussa ja lopultakin hän suostui. Alla Jaanan raportti Spartathlonista, siihen valmistautumisesta ja palautumisesta huoltajan ja puolison näkökulmasta. 

--Jari

- "Nyt syöt tän keksin ja sitten lähet meneen ja tosson sulle juomapullo mukaan" - "Häh?"
(kuva: Eka Partanen)

Taustaa

Jarin edellinen Kreikan kisa oli vuodelta 2008. Sitä seurasin silloin netin välityksellä, jännäten ja peläten, että kuinka käy. Olin luvannut, että joku kerta kunhan lapset ovat isompia, voisin lähteä matkaan mukaan itsekin, kunhan ei tarvitse ajaa autoa. Palaset loksahtivat kohdalleen sitten pikku hiljaa keväällä, kun Jari ja Janne sopivat yhteisen vuokra-auton varaamisesta ja että Jannen isä Simo ajaisi autoa.

Lenkillä Italiassa
(kuva: Jaana Tomppo)

Viime syksy ja talvi menivät akillesvaivan kanssa kärvistellessä ja näin vierestä, kuinka tilanne otti päähän ja harmitti. Koita siinä sitten vieressä olla positiivinen ja valaa uskoa tulevaan. Helmikuun Espanjan viikkomme meni hyvin, mutta sitten kevään tullen akillesvaivat taas tulivat. Välillä oltiin kuin tulisilla hiilillä. Alakerrassa polkupyörä sai kovaa kyytiä. Tuli huhtikuu ja harmiteltiin, että kisareissu lentoineen ym. on jo maksettu. Tuli toukokuu ja vietettiin ylioppilasjuhlia. Tuli kesäkuu ja juhannus oli kylmä. Mutta sitten tuli heinäkuu ja juoksu alkoikin yllättäen sujua lähes ilman vaivoja. Näin vierestä iloa ja onnistumisen tunnetta taas pitkästä aikaa. Oltiin viikko Italian alpeilla ja siellä patikointi sekä mäkien juokseminen toivat jo syksyn tavoitteen lähemmäksi ja enemmän ajatuksiin. 

Suomessakin tuli hellesäät ja joka kerta jaksoin Jaria lenkille lähtiessä muistuttaa, että tää on nyt Sun toivoma ilma, tätä hellettä on sitten syksylläkin edessä. Monta pitkää lenkkiä olin heinäkuussa polkupyörällä mukana juomia repussa kantaen. Elokuukin jatkui vielä lämpimänä. Tulevasta kisasta puhuminen alkoi olla jokapäiväistä ja vähitellen aloimme miettimään huoltosuunnitelmaa ja mukaan otettavia varusteita ym. Syyskuu koitti sitten vihdoin. Monta perjantaiaamua olin jo todennut, että neljän viikon päästä kisa on jo startannut, sitten kolmen viikon päästä, kahden viikon päästä jne. Kisan lähestyessä huomasin myös välillä rauhaa ja seesteistä eloa, välillä stressiä ja paniikkiakin (Jari: paniikkia, minulla?). Minulta vaadittiin pelisilmää, koska kannattaa kommentoida mitäkin ja koska kannattaa vaan sanoa, että joo joo…

Puolison huoltajana toimimisessa on puolensa ja puolensa. Toisaalta kisaan valmistautuminen osa arkista elämää siinä missä kaikki muukin, mutta toisaalta juoksuhommista ei pääse aina irti ollenkaan. Välillä toteankin, että nyt ei puhuta enää yhtään enempää juoksemisesta tänään. Joskus riittää yksi sanominen, mutta ei aina. Puolisona kuitenkin tiedän juoksijan heikkoudet ja vahvuudet paremmin kuin kukaan muu ja olen voinut vaikeina aikoina luoda sitä positiivista henkeä ja eteenpäin katsomisen merkitystä. Myös huoltosuunnitelman laatimisesta ja varsinkin sen viimeistelystä on tullut meille mukava juttu, melkeinpä harrastus. Kisatavaroita pakataan yhdessä huolella ja viimeisen päälle.

Spartathlon

Huoltoauto ja huoltajat valmiina kilpailuun (kuva: Jari Tomppo)

Matkustimme Turusta Riikan kautta Ateenaan yhdessä Jannen ja Simon kanssa. Tunnelma oli hyvä ja tiesin, että tästä tulee kiva reissu. Huomasin hyvin nopeasti, että olin saanut huoltajapariksi mukavan ja rennon tyypin. Ei ole sama, kenen kanssa 246 km kisan autossa matkustaa. Edellinen samanmittainen huoltoautokokemus minulla oli kesältä 2010 Ruotsista ja silloinkin oli Hietsun eli Hietasen Juhan kanssa mukava ja mieliin painuva kokemus siitä kisasta. Monen ultrajuoksijan huoltajan kanssa olen tullut tutuksi, sillä samojen huoltajien kanssa kisoja kierretään ja vietän huoltajien kanssa esimerkiksi vuorokauden kisassa enemmän aikaa kuin itse juoksijan.

Jari ja Janne starttia odottamassa
(kuva: Jaana Tomppo)

Kisa-aamuna heräsimme ajoissa, minä hieman aiempaan kellon pirahdukseen kuin Jari. Vaatteet päälle ja varhaisaamiaiselle. Sen jälkeen matkasimme bussilla kisan starttipaikalle eli Akropolis-kukkulalle. Pimeää oli vielä ja vähän vesisadetta, mutta siitä huolimatta oikein hieno tunnelma. Täällä me nyt sitten ollaan. Juoksijat lähtivät matkaan ja itse lähdin Simon, Jyrkin ja Masan kanssa kävelemään ratikkapysäkille. Ratikalla tulimme takaisin hotellille ja nyt oli jo valoisaa. 

Haimme tavarat huoneista ja pakkasimme auton. Meillä ei ollut Simon kanssa aikaa jäädä aamiaiselle enää uudestaan, sillä tiesimme että Janne ja Jari ovat hyvissä ajoin ensimmäisellä huoltopisteellä, missä huoltaminen on sallittua. Varasimme riittävästi aikaa Ateenan keskustan läpi ajamiseen ja lopulta pienen etsimisen jälkeen löysimme ensimmäisen huoltopisteen, CP 11 Megara (42,2 km). Molemmat juoksijamme tulivat hieman aikatauluaan edellä. Kaikki näytti olevan ok. 

15-kertainen Spartathlon-finisher Seppo Leinonen
oli huoltamassa Sumie Inagakia ja Ari Mustalaa
ja toimi lisäksi Team Finlandin yleisenä
neuvonantajana (kuva: Jaana Tomppo)

Seuraava meidän etappi, CP 22 Hellas Can (81 km) ei meinannut niin helposti löytyä. Meillä ei sattuneista syistä ollutkaan kunnon navigaattoria mukana ja välillä reitin suhteen oli hieman arpomista. Ainoastaan yksi huoltopiste missattiin siten, että Jari ja Janne olivat siitä ehtineet jo mennä. Välillä jouduimme ajamaan tietyön takia moottoritiellä vastaantulevien kaistalla varmaan 10-20 km eikä tullut oikealle menevää liittymää, joten U-käännös oli ainut vaihtoehto. 

Ilta pimeni ja matka jatkui vaan. Mukava oli matkan aikana eri pisteissä nähdä Seppo ja Maarit Leinosta sekä Eka Partasta ja Helenaa. Saimme Simon kanssa kokeneilta Spartathlonin kävijöiltä arvokkaita vinkkejä, ja niin vaan aina löydettiin eteenpäin seuraavalle huoltopisteelle. Jossain kohtaa meinasi vähän hermostuttaa ja stressata. Välillä tiet olivat pieniä ja kapeita, ja kerran ei automme edes mahtunut yhdessä tienhaarasta kääntymään. Yhdessä kohtaan juoksin auton edellä pimeässä katsomaan jatkuuko tie vai onko umpikuja…  

Joskus huoltajilla on kovempi kiire kuin juoksijalla, joka taustalla mutustaa keksiä kaikessa rauhassa
(kuva: Eka Partanen)

Jannea huolletaan Malandrenin kylässä (140 km)
(kuva: Eka Partanen)

Niin ja kaiken etsimisen ja säätämisen ohella piti ehtiä juoksijaa huoltamaan. Meillä oli tietenkin huoltosuunnitelma tehtynä, jota noudatin. Toki tällaisessa kisassa, missä en juoksijaa näe koko ajan ja huolto ei tapahdu esim. vartin välein kuten 24 h –kilpailussa, suunnitelma ei voi olla aivan tarkka hiilihydraattien ja suolamäärän laskemisesta lähtien. Kisa kuin kisa niin huoltajan on koko ajan oltava valmiina reagoimaan muuttuviin tilanteisiin, kuten tällä kertaa, kun Jarin oksentelun syytä selviteltiin ja pikaisesti vaihdettiin urheilujuoman koostumusta. Huoltajan on myös osattava ennakoida ja osattava lukea juoksijan ilmeitä, eleitä ja juoksuasentokin kertoo paljon.

Jannen kisa loppui valitettavasti noin 150 km kohdalla. Kävimme häntä tien vieressä jututtamassa ja vaihdoin lenkkarit jalkaan ja lähdin pimeyteen hetkeksi mukaan kävelemään. Mutta fiksusti hän teki keskeyttämispäätöksensä ja tuli auton kyytiin. Terveys ensisijalle. Jannen keskeyttämisen jälkeen huolsimme vain Jaria. Hänen vauhtinsa hidastuttua meillä oli reilusti aikaa siirtyä seuraavaan paikkaan ja olipa reilusti luppoaikaakin. 

Samat huoltajat näimme huoltopaikoilla. Mieleen jäi mm. naisten kisan kakkosen Katalyn Nagyn huoltaja sekä belgialaisjuoksijan iso huoltoporukka. Muita suomalaisia emme 81 km jälkeen enää nähneet, ja sielläkin näimme vaan huoltoporukkaa. Kisa eteni ja pian päivä taas valkeni. Nälkä alkoi olla eikä enää huoltopisteiden perunalastut maistunut. Pari kertaa olimme syöneet ruokaa huoltopisteeltä ja muuten jotain pientä. Kerran nautin kesäisestä päivästä jäätelöä syöden. Aamulla yhdeksän jälkeen oli huoltopisteen läheisyydessä kahvila, jonne menin aamupalalle Simon ja Jannen sekä Leinosen Maaritin kanssa.

Yhdessä patsaalle
(kuva: Photography Club of Sparta)

Kisan lopun eli noin 30 km Jari tuli tavoilleen uskollisena eli loppukiri löytyi taas. Toki Janne oli tässä vähän osasyyllisenä hänen intoutuessa kannustamaan kun hän oli ensin laskenut, kuinka monta edellä olevaa juoksijaa olisi helposti vielä ennen Spartaa ohitettavissa. Välillä vähän mollivoittoinen kisa sai hienon lopun. Ehdimme juuri sopivasti ottamaan Jaria vastaan. Heitin kameran Jannelle ja menin patsaan luo Jaria odottamaan. Ja voi sitä hetkeä kun näin hänen saapuvan Suomen lippu kädessään. Viimeiset metrit vielä patsaalle ja se on siinä! Tippa silmässä oli nyt huoltajalla!

Kilpailun jälkeen

Juoksijan kohdalla kisa päättyi, mutta huoltajan homma jatkuu vielä. Patsaalta Jari kärrättiin pyörätuolilla huoltotelttaan hetkeksi toipumaan. Sieltä sain meille puhuttua järjestäjien taksikyydin, sillä muutaman sadan metrin matka hotellille olisi ollut liikaa. Taksinkuljettajan kanssa saimme Jarin autettua hotellin aulaan. Janne ja Simo auttoivat laukkujen kanssa. Sain tungettua Jarin ja matkalaukut hotellin pieneen hissiin ja käskin painaa oikeaan kerrokseen. Itse kipaisin portaita myöten. Sitten Jarin ja laukkujen raahaaminen huoneeseen. Hotellihuoneessa määrätietoisesti Jari suihkuun ja sillä aikaa laitoin pöydälle valmiiksi odottamaan palautusjuomaa ja vettä sekä pientä purtavaa. Saatuani Jarin peiton alle nukkumaan, kello oli ehkä 14.30. Minulla riitti tässä vaiheessa virtaa, yli 34 h hereilläolosta huolimatta, ja jätin Jarin nukkumaan ja lähdin syömään, kauppaan, kävelemään ja vähän kisatunnelmaa aistimaan vielä. Maaliin tulijoita riitti koko ajan.

Kyyti lääkintäteltalle
(kuva: Janne Klasila)

Sunnuntaina oli ohjelmassa lounas Spartassa pormestarin tarjoamana sekä paluu takaisin Ateenaan samaan hotelliin, jossa olimme olleet kaksi yötä ennen kisaa. Maanantaina illalla oli kilpailun palkintojenjako. Tämä oli hieno juhla hyvän ruuan kera. Tiistaina palasimme kotiin. Reissusta jäi hyvä mieli monestakin syystä. Vaikka kisa ei tuloksellisesti ollut ihan sitä mitä Jari oli hakemassa, niin kesän tilanteeseen nähden tämä oli todella onnistunut kisa kuitenkin. Aika oli 29 h 43 min, paras suomalaisista ja koko kisassa sijoitus oli 22. Hienoa reissulla oli suomalaisten hyvä yhteishenki, mukaanlukien Viron Peeter Vennikas.

11 suomalaista Spartathlon-finisheriä loppujuhlassa: vas. Jari, Marko, Jarmo, Peeter (Viro), Saku, Tuula, Stefan,
Heli, Esa, Tarja, Noora, Sami (kuva: Jaana Tomppo)

Mitä seuraavaksi

Mitä sitten tämän jälkeen? Palauttelua ja tervehtymistä kummallakin, sillä saimme kisan jälkeen flunssan. Minä jo Kreikassa ja Jari kotiin tultuamme. Toipuminen kilpailusta vie huoltajallakin oman aikansa, univelka on nukuttava pois. Kilpailun jälkeiset neljä yötä nukuin hyvin koska univelka painoi, mutta sen jälkeen uniin tuli kilpailuun liittyvät painajaisunet. (Jari: minä en muista koskaan nähneeni painajaisia kilpailun jälkeen, joskus ennen kilpailua kylläkin)

Marraskuussa on seuraava kisa odottamassa. Suuntaamme silloin Oslon Bislettille ja Jari osallistuu siellä jo kolmannen kerran 24 h -kilpailuun. Spartathlonin jälkeen tämä tuleva kilpailu tuntuu suorastaan helpolta näin huoltajan näkökulmasta, sillä ei ole pelkoa eksymisestä… Kilpailuihin valmistautumisessa minun roolini on ehkä arjen asioista muistuttaminen ja välillä treenaamisessa toppuuttelukin. 

Terveellinen välipala valmistumassa

Ruokailun osalta vastaan ruuan terveellisyydestä ja monipuolisuudesta. Normaalia perusruokaa meillä syödään, mutta olen saanut Jarinkin tykkäämään smoothie-juomista, joihin sekoitetaan mitä milloinkin. Aamuisin syödään joko kaurapuuroa tai tuorepuuroa chia-siemenistä+puolukoista. Olemme tiiminä aikas hyvä, sekä kisa-asioihin liittyen, että muutenkin. Menestystä on tullut kovan työn kautta, mutta vuosiin on toki mahtunut myös epäonnistumisia ja vaivojen myötä tulleita harmeja. Mutta nyt mennään positiivisin mielin kohti seuraavia kisoja.

JAANA TOMPPO

Valmista nautittavaksi, tällä kertaa punaista - välillä
keltaista, toisinaan vihreää...

PS, Jarin kootut selitykset ovat luettavissa tuolta:

• Spartathlon 2014 - osa 1
• Spartathlon 2014 - osa 2