Kaksi viikkoa maailmanlopun jälkeen

Vuorokaudenjuoksun MM-kilpailu Steenbergenissä päättyi runsaat kaksi viikkoa sitten. Omalta osaltani yli yhdeksän tuntia aikaisemmin kuin kärkijuoksijoilta, vaikka monesti olen todennut, että maajoukkuepaita päällä keskeyttäminen ei ole vaihtoehto. Toipuminen tästä katastrofista on yhä kesken - niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti. Ylläpitääkseni masennusta mahdollisimman pitkään olen mm. kiduttanut itseäni lukemalla kärkijuoksijoiden kilpailuraportteja sekä tutkimalla väliaikalistoja. Toimii. Erityisesti voittaja Jon Olsenin vauhdinjako on tehnyt vaikutuksen. 24 tunnin aikana miehen hitain 2,314 km kierros vei aikaa niukasti yli 14 minuuttia.

Hetkittäin tosin järjen ääni tai mikä lie sisäinen inisijä yrittää muistuttaa, että kyseessä oli vain yksi juoksukilpailu lajissa, joka ei oikeasti kiinnosta kuin muutamaa kymmentä ihmistä Suomessa ja koko maailmassakin lajista tietäviä ihmisiä lienee muutamia tuhansia. On siis turha rakentaa yhdestä epäonnistumisesta mitään elämää suurempaa tragediaa. Siitä huolimatta haluan, oman mielenrauhani takia, selvittää syyt romahdukseeni.

MM-kilpailun jälkeisen viikon pidin täyslepoa urheilusta. Ainoa liikunnallinen suoritus oli perjantaina Jaanan kanssa tekemäni runsaan kahden tunnin kävelylenkki. Sen loppupuolella jalat olivat uupuneemmat kuin normaalisti kevyen kahden tunnin juoksulenkin jälkeen.

Tulevien kilpailujen suhteen olen enemmän tai vähemmän harkintalinjalla. Tällä hetkellä tärkeintä on palautua kunnolla ja päästä harjoittelemaan normaalisti. Olin keväällä ilmoittautunut Skövde Ultra Festivalin 48 tunnin juoksuun, mutta lähetin jo kilpailun johtaja Reima Hartikaiselle emailin, jossa ilmoitin vaihtavani 24 tunnin juoksuun, jotta saisin kelvollisen 24 h tuloksen tälle vuodelle. Tosin juuri nyt tuntuu, että elokuun viimeinen viikonloppu tulee eteen aivan liian aikaisin ehtiäkseni minkäänlaiseen juoksukuntoon.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna juostavaan Bodomjärven Ultraintervalliin ilmoittauduin niin ikään jo talvella, mutta tällä hetkellä ajatus 8 x 13 km mäkisellä reitillä juostavasta intervallikilpailusta ei kuulosta kovin realistiselta. Toisaalta kokemuksesta tiedän tuntemusten voivan muuttua hyvinkin nopeasti. Elättelen siis edelleen toivoa, että kesäkuun jälkipuoliskolla pystyn juoksemaan normaaleja harjoitusviikkoja.

Vuoden 2014 MM 24 h -kilpailun paikasta tai edes ajankohdasta ei ole vielä tietoa, joten ensi vuoden osalta kilpailukalenterin suunnittelua on turha aloittaa. Katowicen SE-tulokseni oikeuttanee ensi vuonna paikkaan Suomen joukkueessa, joten pidän kilpailukalenterini mahdollisimman tyhjänä, kunnes MM-kilpailun ajankohta varmistuu. Toisaalta, mikäli aion osallistua vielä Spartathloniin niin sitäkään ei ole syytä lykätä  kovin monella vuodella. Valintoja, valintoja...

Viime viikolla koetin tehdä kevyttä paluuta juoksemisen pariin, mutta ei näitä ulkoiluja voi vakavalla naamalla harjoitteluksi väittää. Pitkästä aikaa käytin aktiivisesti sykemittaria lenkillä ja pyrin tekemään kaikki viikon ulkoilut erittäin matalilla sykkeillä, kroppaa liiemmin rasittamatta.

Maanantai: 6,1 km 5.21/km. Todella tahmeata ja voimatonta tökkimistä.

Tiistai: Lepo, tosin pihaltamme kerätyillä kiven- ja betoninlohkareilla lastatun peräkärryn tyhjentäminen käsipelillä kaatopaikalle kävi liikuntasuorituksesta. Onneksi Daniel oli mukana auttamassa, juostuaan ensin tunnin verran Kuuvuoren portaita ylös alas.

Keskiviikko: 5,7 km erittäin kevyttä hissuttelua. Kävin päivällä rupattelemassa lääkärin kanssa ja sain lähetteen verikokeisiin mahdollisten terveydellisten ongelmien selvittämiseksi. Jäädään odottelemaan josko tuota kautta löytyisi jotain selvyyttä tähän tilaan.

Torstai: 8,2 km 5.39/km. Ei tää todellakaan normaalilta tunnu.

Perjantai: 7,3 km 5.13/km. Viikon kovavauhtisin harjoitus, tuntuma sama kuin normaalisti noin minuutin kovemmassa kilsavauhdissa. Illalla palju lämpimäksi ja hyvät pihvit grilliin. Kuohuviinilasi kädessä täysikuuta paljussa ihaillen tuntui, että Matti Nykänen oli oikeassa: "Elämä on ihmisen parasta aikaa". Juokseminen on sittenkin vain harrastus, vaikkakin tärkeä sellainen. Elämässä on kaikesta huolimatta monia paljon tärkeämpiä asioita, joita ei aina tule arvostaneeksi riittävästi.

Lauantai: 6,2 km, osittain Linnavuoren poluilla. Epätasaisessa maastossa syke kiipesi hitaassakin vauhdissa yli 140:n. Päivän liikuntasuoritteisiin voi laskea myös runsaan parin tunnin urakoinnin nurmikon siistimiseksi.

Sunnuntai: 14,2 km 5.26/km. Viikon "pitkä lenkki", tuntui aavistuksen paremmalta kuin valtaosa viikon lenkeistä.

Viikko yhteensä: 4,5 tuntia / 48 km