Pimeyden ytimessä - Kaustinen 48 h 05.-07.08.2011

Osa viikonlopun eväistä

Herään tunti ennen herätyskellon soimista ja kuuntelen sateen ropinaa ikkunaan. Ensimmäisen Suomen maaperällä juostavan 48 h kilpailun lähtöön on aikaa alle seitsemän tuntia ja edellisillan poutasää on vaihtunut - sääennusteen mukaisesti - sateeksi. Edessä oleva kahden vuorokauden haaste pelottaisi riittävästi ilman sadettakin, mutta kahden edellisvuoden kilpailujen perusteella oli odotettavissa, että Kaustisella sataa.

MITEN TÄHÄN JOUDUTTIIN

Kun IAU lopultakin keväällä 2011 löi pisteen pitkälliselle pallottelulle vuoden 2011 vuorokauden juoksun MM-kilpailujen järjestämisestä, päätin ottaa kesän päätavoitteekseni Kaustisen 48 h kilpailun. Tämän päätöksen tehtyäni minua muistutettiin useaan otteeseen joskus tekemästäni lupauksesta, että en tulisi koskaan juoksemaan 24 h pidempää ultraa. Toki olin vuorokauden rajan ylittänyt jo kahdessakin kilpailussa aikaisemmin, mutta ne olivat enemmän seikkailemista kuin tulostavoitteellista kilpajuoksua.

Tietoisena lajin kammottavasta maineesta karskimpienkin ultrajuoksijoiden keskuudessa en uskaltanut edes laatia kunnollista aikatavoitetta kilpailuun. Asetin tavoitteekseni mahdollisimman maltillisen aloituksen, jollaisena pidin ensimmäisen 6 h aikana korkeintaan 60 km etenemistä. Ennakkovalmistautumista helpotti tieto, että ainakaan huollosta suoritukseni ei tule jäämään kiinni sillä sain kilpailuun mukaan saman loistavan huoltotiimin, joka vuoden takaisessa Gax Trans Scaniassa piiskasi minut kilpailun voittoon.

Talven ja kevään harjoitteluni oli koko lailla rikkonaista ja kevään huipensi keskeytykseen päättynyt Täby Extreme Challengen satamailinen, jossa juoksu oli alusta alkaen väkinäistä ja voimatonta. Toukokuusta elokuun alkuun sain kuitenkin tehtyä suhteellisen onnistuneen harjoitusjakson. Kesäkuussa osallistuin harjoitusmielessä Suomi-Juoksun yhteydessä käytyyn yömaratoniin, jossa juoksu kulki yllättävän hyvin. Aika 3.02.39 ei ole huippuluokkaa, mutta se oli kuitenkin nopein maratonini muutamaan vuoteen ja kaiken lisäksi täysin ilman vauhtiharjoittelua eikä edellisillan pizza- ja oluttankkauskaan välttämättä ollut kaikkien valmennusoppien mukainen.

Neljä viikkoa ennen h-hetkeä ohjelmassa oli Suomen ensimmäinen ultraintervallikilpailu. Norjassa muutaman vuoden asuneen Mikko Luusalon organisoimassa tapahtumassa juostiin Bodominjärven kiertävä 13 km kierros kahdeksaan kertaan siten, että startit tapahtuivat kolmen tunnin välein. Tähänkin kilpailuun lähdin täysin harjoitusmielessä, mutta suorituksesta tuli hieman suunniteltua vauhdikkaampi. Yhteisajalla 8.15.56 jäin kymmenisen minuuttia voittoon juosseesta Kari Salomaasta. Etappivoittoja otimme kumpikin neljä, mutta Kari juoksi selkeästi joka toisen kierroksen palautelleen, mahdollistaen näin allekirjoittaneen osuusvoitot. Jalat ja kroppa kestivät ultraintervallin ilman mitään ongelmia ja jo kilpailun päättymisen jälkeisenä päivänä olin normaalisti lenkillä.

Kaustisen kilpailua edeltävät kolme viikkoa olin kesälomalla ja loman ensimmäisen viikon vietimme vaimoni kanssa Kuusamossa. Patikoimme kahden päivän aikana runsaat 60 km Karhunkierroksen reitillä rinkat selässä. Lisäksi viikon aikana tuli jonkun verran maastolenkkeilyä suhteellisen mäkisissä maastoissa yhdessä porojen kanssa. Tästä eteenpäin aloin keventää harjoittelua reippaasti ja kilpailuviikolla tein vain kaksi erittäin kevyttä lenkkiä.

Jari ja Peter torstai-iltana

Kaustisen suuntaan lähdimme ajamaan starttia edeltävänä torstaiaamuna. Saavuttuamme iltapäivällä perille kirjauduimme sisään kaksi vuotta aikaisemmin tutuksi tulleeseen Nesteen Motelliin ja lähdimme tutustumaan kilpailureittiin. Heti Kaustisen urheilutalon pihaan parkkeerattuamme törmäsimme kilpailun johtaja Jukka Teirikankaaseen, joka lämpimästi toivotti meidät tervetulleiksi. Myös lauantaina käynnistyvään 24 h kilpailuun osallistuva norjalainen Peter Tubaas oli jo paikalla tutustumassa reittiin ja hänen kanssaan vaihdoimme ajatuksia menneistä ja tulevista kilpailuista sekä erityisesti 48 h juoksemisen mielekkyydestä.

ENSIMMÄINEN VUOROKAUSI

Startin tapahtuessa perjantaina klo 14 sade oli vielä kohtuullisen siedettävää ja lämpötila 17 asteen nurkilla. Sateisesta säästä johtuen päätin lähteä matkaan pitkillä trikoilla ja vielä hetki ennen lähtöä nykäisin käsivarsieni suojaksi irtohihat, jotka suunnittelin jättäväni pois muutaman kierroksen jälkeen. Tarkoitukseni oli kävellä kierroksen ainoa mainitsemisen arvoinen ylämäki jokaisella kierroksella ja tästä taktiikasta pidinkin kiinni lähes koko kilpailun ajan.

Ensimmäisen tunnin aikana matkaa kertyi reippaasti jarrutellen hieman yli 10 km ja kuudessa tunnissa takana oli niukasti alle 60 km. Näihin aikoihin koko kisan ajan tihuutellut sade yltyi kaatosateeksi, joka muutti reitin hiekkamurskaosuuden järveksi hidastaen vauhtia. Ensimmäisen 12-tuntisen täyttyessä aamukahdelta oli matkaa kertynyt runsaat 111 km. Olin nelisen kilometriä perässä aikatauluani, mutta en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota.

Yön pimetessä sade loppui ja pimeimmät tunnit taivallettiin kosteassa, mutta sateettomassa säässä. Aamuyön tunnit sujuivat ilman suurempaa dramatiikkaa, aamun valkenemista odotellen. Ensimmäisen vuorokauden lähestyessä täyttymistään alkoi väsymys tuntua kropassa ja jäljellä oleva aika tuntui ikuisuudelta. Olin suunnitellut pitäväni puolen tunnin lepotauon heti kun 24 h tulee täyteen ja tämän ajatuksen siivittämänä jaksoin jopa hieman kiristää vauhtiani ensimmäisen vuorokauden viimeisinä tunteina. 24 h kohdalla matkaa oli takana 207,7 km. Ottaen huomioon sen, että olin jo pariin kertaan joutunut vaihtamaan kaikki sateen kastelemat varusteeni oli vauhtini siis ollut tyydyttävää.

TOINEN VUOROKAUSI

Vuorokauden täyttyessä suuntasin huoltajani ohjaamana kohti pukuhuonetta, jossa vaihdoin taas kerran läpimärät varusteeni kuiviin, ennen kuin suuntasin nukkumaan. Oikaisin itseni korkeushyppypatjalle ja vedin makuupussin peitokseni. Saatuani itseni oikaistua tuntui oikeassa nivusessa viiltävää kipua. Pyöriskelin patjalla, koettaen  löytää asentoa, jossa kipua ei tuntuisi. Lopulta päädyin pyörimään puoli tuntia ilman silmällistäkään unta. Ajan täytyttyä huoltajani hätisteli minut armottomasti ulos vesisateeseen jatkamaan tarpomistani. Noustuani patjalta tunsin hirvittävää heikotusta ja pahoinvointia. Oksensin vatsani tyhjäksi Mikkosen Hannun parhaan kykynsä mukaan auttaessa vatsani tyhjenemistä.

Juuri sillä hetkellä olisin helposti keksinyt monta mielenkiintoisempaa asiaa kuin kilpailun jatkamisen, mutta huoltajan sana on laki. Suuntasin siis sateeseen ja hetken käveltyäni vaihdoin varovaisesti juoksuun. Helpotukseni oli suuri kun nivunen ei juostessa vaivannut lainkaan.

Ensimmäisen vuorokauden täyttyminen merkitsi myös sitä, että radalle olivat saapuneet 24 h kilpailun juoksijat, joten reitillä oli nyt enemmän juoksijoita kuin ensimmäisen vuorokauden aikana. Tämä oli pelkästään hyvä asia, sillä aika tuntui kuluvan tuskallisen hitaasti ja lyhyetkin keskusteluhetket kanssajuoksijoiden kanssa piristivät kummasti.

Sateen pieksämän lauantaipäivän aikana odotin illan tuloa ja yön pimenemistä pelonsekaisin tuntein. Jo ensimmäinen yö oli ollut vaikea ja tiesin vielä pahempaa olevan tulossa. Onneksi sade loppui illan hämärtyessä, mutta yöstä tuli juuri niin kammottava kuin pelkäsinkin. Ei, vaan se oli kamalampi kuin odotin. Väsymykseni oli sitä luokkaa, että jokaisen kävelytauon aikana luulin tuupertuvani. Lyhyetkin lepohetket huoltopisteellä tuntuivat taivaallisen helpottavilta, mutta juoksun jatkaminen oli kerta kerralta vaikeampaa. Kävelypätkät pitenivät ja lopulta tuntui, että taaperrukseni oli lähinnä kävelyä, jossa oli seassa lyhyitä juoksupätkiä.

Huolto toimi täydellisesti

Huoltajani ei tuntenut vähäisintäkään armoa itsesäälissä rypevää juoksijarauniota kohtaan. Minuuttia pidempiä lepohetkiä minulle ei suotu, vaan siinä vaiheessa minut hätisteltiin kylmästi ulos huoltoteltan suojasta takaisin pimeään. Hitaasti, mutta tuskallisesti matka eteni ja kilometrejä kertyi. Tosin toisen vuorokauden puolella en ollut jaksanut suuremmin kiinnittää huomiota matkan etenemiseen saati sitten vauhtiin. Koetin vain pitää itseni liikkeellä.

Huoltajani kanssa olimme suunnitelleet toisen lepotauon 36 h kohdalle. Tarkoitus oli nukkua ruhtinaalliset 15 minuuttia. Tämäkin tauko alkoi sateen kastelemien varusteiden vaihtamisella. Lisäksi kävin pikaisesti suihkussa, ennen kuin minut siliteltiin uneen peiton alle. Tällä kerralla onnistuin nukahtamaan, mutta varttia pidempää unta huoltajani ei minulle suonut. Hän lienee muistanut Tähkävuoren Marialta muutama päivä ennen kilpailua kuulemamme ajatuksen siitä, kuinka 48 h on niiiin lyhyt kilpailu, että siinä ei ole varaa tuhlata aikaa lepäämiseen mikäli mieli tehdä kunnon tulosta.

LOPPU ON LÄHELLÄ

334 km täynnä, maantiereittien SE on juuri vaihtanut omistajaa

Päästyäni takaisin radalle oli vielä pimeää, mutta varsin pian aamu alkoi sarastaa. Tajusin, että pelkäämäni toinen yö alkoi olla lopuillaan ja kilpailun loppu lähestyi hetki hetkeltä. Aamukahdeksalta radalle ilmestyivät myös kuuden tunnin kilpailun juoksijat, joiden vauhti vaikutti hirvittävän kovalta omaan laahustamiseeni verrattuna. Samoihin aikoihin hienoa työtä tehnyt kilpailun kuuluttaja alkoi hehkuttaa kuinka vähän minulla enää oli matkaa jäljellä maantiereittien Suomen ennätykseen. Tässä vaiheessa suunnittelin täysin vakavissani juoksevani ennätyksen rikki ja käveleväni lopputunnit. Ennätys siirtyi nimiini kun kilpailua oli jäljellä vielä viitisen tuntia. Päätin jatkaa vielä muutaman kierroksen juoksua, jotta saisin 350 km täyteen.

Hieman 44 h jälkeen Jukka Teirikangas ojensi minulle puhelinen ja kertoi, että linjan toisessa päässä on Seppo Leinonen. Legenda onnitteli minua ennätyksestä ja kertoi, että maantiereittien pohjoismaiden ennätys on tanskalaisen Lars Skytte Christoffersenin Bornholmissa 2008 juoksema 366,271 km. Ryhtyessäni ynnäilemään jäljellä olevaa aikaa ja puuttuvia kilometrejä kuului puhelimesta: "lähde juoksemaan äläkä siinä viheltele!". Mestarin neuvoa on toteltava, joten vastahakoisesti pakotin itseni vielä kerran juoksuun.

Viimeisten tuntien aikana juoksemisen rentoudesta ei kannata puhua, mutta pystyin kuitenkin etenemään miltei koko ajan juosten - vain ylämäet kävellen - kunnes kilpailukello näytti muutamaa minuuttia vaille 47 tuntia ja matkamittariin oli kertynyt pohjoismaiden ennätyslukemat 368 km ja risat. Tämän jälkeen en pystynyt enää ottamaan yhtään juoksuaskelta, vaan viimeisen tunnin kävelin verkkaisesti nautiskellen (jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää) yhdessä huoltajani kanssa. Arvannette kummasta huoltajasta on kyse...

Viimeisen tunnin aikana kävelin viitisen kilometriä ja kilpailun päättyessä matkaa oli kertynyt 373,142 km. Se on maantiereittien pohjoismaiden ennätys, toiseksi paras suomalaistulos Mikael Heermanin Surgéresin radalla juokseman pohjoismaiden ennätyksen 382,317 km jälkeen ja kaikkien aikojen paras suomalainen debyyttitulos 48 h juoksussa. Lisäksi tulos meni vuoden 2011 maailmantilastossa kolmanneksi. Ilmeisesti onnistuin tekemään jotakin oikein sekä harjoittelussa että kilpailussa.

KILPAILUN JÄLKEEN

Kilpailun päätyttyä tarvitsin talutusapua ja autokyytiä päästäkseni sadan metrin matkan palkintojenjakoon. Luonnollisesti kahden vuorokauden sateen jälkeen aurinko alkoi paistaa juuri kun väsyneet juoksijat odottivat palkintojenjaon alkua urheilukentän vierellä. Virallisista seremonioista ja haastatteluista päästyäni nilkutin yhdessä vaimoni ja Peter Tubaasin tukemana autollemme ja kohti hotelliamme. Kirjauduttuamme sisään heittäydyimme heti hetkeksi nukkumaan, ennen kuin pystyimme edes ajattelemaan syömistä. Lyhyiden unien jälkeen kävimme syömässä ja olimme juuri aikeissa käydä nukkumaan kun naapurihuoneen Mari ja Jaana kutsuivat meidät vielä hetkeksi istumaan iltaa huoneeseensa. Lopulta pääsimme nukkumaan hieman iltakymmenen jälkeen.

Kotimatkalle lähdimme kilpailun päättymisen jälkeisen maanantain aamupäivällä. Allekirjoittaneen ja Marin jalat olivat siinä kunnossa, että autossa istuminen vastasi urheilusuoritusta. Taukoja tarvittiinkin useita ja onneksi kuljettajana toimiva Hietsu suhtautui nyt myötämielisemmin taukojen pitämiseen kuin kilpailun aikana.

Maanantain ja tiistain välinen yö oli erityisen tuskallinen. Kipeytyneet ja hiertyneet varpaat, hiertyneet päkiät, hiertyneet nivuset ja eräs nimeltä mainitsematon hiertynyt ruumiinosa muistuttivat olemassaolostaan koko yön. Aamulla vaimoni ilmoitti, että nyt lähdetään lääkäriin. Hän onnistuikin saamaan vielä samalle päivälle ajan tunnetulle turkulaiselle urheilulääkärille, joka pyöritteli epäuskoisena silmiään kuulleessaan mitä olin viikonloppuna tehnyt. Lihakseni olivat kuulemma hämmästyttävän hyvässä kunnossa olosuhteet huomioiden eikä hiertymissäkään mitään erityisen hälyttävää ollut. Eniten lääkäriä tuntui mietityttävän hieman tulehtunut vasen akillesjänteeni, mutta siinäkään ei runsas viikko kilpailun päättymisen jälkeen tunnu enää mitään oireita.

Kuvia
Tulokset


NUMEROITA JA TAULUKOITA:

6 h: 59,8 km
12 h: 111,3 km
18 h: 156,0 km
24 h: 207,7 km
30 h: 247,5 km
36 h: 287,9 km
42 h: 324,9 km
48 h: 373,142 km

Vauhti tunneittain km/h